Cuatro meses

...eli neljä kuukautta. Neljä kuukautta ja kolme päivää sitten olin lentokentällä nauramassa, vähän itkemässä, mutta ennen kaikkea valmiina lähtemään yhteen elämäni ikimuistoisimmista seikkailuista! Siitä lähdettiin porukalla Meksikoon, jossa ihasteltiin ensin pääkaupungin maisemia koko meidän 15-henkisen vaihtariryhmän (mukaanlukien ihana ryhmänvetäjä Markus!!) kanssa ja sieltä jatkettiin pari päivää myöhemmin jokainen omaan kaupunkiimme.

Oikeesti, muistan siitä päivästä tosi hämärästi ja oon niin onnellinen, että kirjoitin kaiken siitä silloin päiväkirjaan! En oo ikinä eläessäni jännittänyt niin paljoa, en ikinä. Mutta sitten saavuin Tampicoon, mua oli avosylin vastassa perhe ja rotareita, eli se oli myös yksi mun elämäni parhaimmista päivistä! Niinhän sitä sanotaan, että se on vaihtarin paras päivä.

Kuvassa host-perhe ja juuri vastaanotettu aave...eikun vaihtari Suomesta! ehe ehe.

 No mitä tässä neljän kuukauden aikana sitten on oikeen tapahtunut? Mä oon elänyt täällä meksikolaista elämää, oppinut ja saanut niin paljon. Ja niin pienessä ajassa! Taino, nyt kun aattelee, neljä kuukautta tuntuu jo pitkältä, mut aika menee niin äkkiä, ettei oikeasti ymmärräkään. Ja joka kerta miettiessäni missä päivämäärässä mennään, oon aina kuukauden myöhässä, aina!! En halua edes aatella, miten aika rientää niinä viimeisinä kuukausina...

 Muistan muutama kuukausi takaperin, kuinka olin ollut kavereitten kanssa leffassa ja host-isä tuli hakemaan mut kotiin. Me keskusteltiin autossa, puhuin sillon tosi vähän espanjaa. En tiiä voiko sitä edes puhumiseksi sanoa, sönkötin sanoja, mutta jollain tapaa sain asiani sanotuksi. Host-isä sanoi sillon, että odota vain jo kolmen-neljän kuukauden jälkeen puhut jo paljon espanjaa. Toivoin sitä niin hirveesti, mutten vaan voinu ymmärtää miten ihmeessä se ois mahdollista. Kyllä se vaan oli. Kolmen kuukauden jälkeen huomasin oikeesti puhuvani ja ymmärtäväni tosi paljon kielestä, joka alkuun tuntui ihan ylitsepääsemättömän vaikeelta. Myös monet kaverit sanoi mulle aina kesken keskustelujen, että "huomaatko muuten, että ollaan koko tää aika puhuttu espanjaksi"! Nyt neljän kuukauden jälkeen puhun ja ymmärrän taas vähän enemmän. Kaikista jännintä tässä on se, että se tapahtuu niin huomaamatta. 

Kaikista parhaimpia hetkiä kielen oppimisen kanssa on just ne hetket, kun tajuat, että oikeasti osaatkin. Muutama päivä sitten autoin esimerkiksi host-äitiä kääntämällä jonkun tekstipätkän englannista espanjaksi. Virnuilin kun mikäkin urpo pelkästä onnellisuudesta sen jälkeen hahha!

Vaikka mulle neljä kuukautta tuntuu tosi lyhyeltä, siinä on ehtinyt pieni Suomi-tyttö oppia paljon! Välillä on hermo ollut kireellä ja silti hymyilyttänyt ihan aidosti, tai kärsivällisyys loppunut jo aikoja sitten ja silti edelleen teen sitä samaa hommaa, koska en vaan voi luovuttaa. Kärsivällisyyttä oon oppinut muunmuassa host-äidiltäni, joka jaksaa vieläkin selittää mulle sanoja mahdollisimman monin tavoin espanjaksi, ihan vaan siksi, että ymmärtäisin ja oppisin. Kärsivällisenä se myös on opettanut kokkaamaan ja käsittelemään kaasuhellaa (!!!), koska minä jos joku olen semmonen tumpelo keittiössä, että huhhuh... Viimeksi tänään mokasin makuveden ja sain host-veljen kettuilut niskaani (älkää nyt huoliko siellä, tää on tämmöstä perus veli-sisar-meininkiä, se saa samalla mitalla takaisin hahha!), mutta host-äiti totesi vaan "se hoituu ihan vaan normaalilla vedellä ja sokerilla". Ja niin se hoituikin! Itselleen täytyy myös nauraa, ei kaikkea pidä ottaa niin vakavasti.

Neljässä kuukaudessa oppii myös elämään ikävän kanssa. Multa kysytään tosi usein, että eikö musta oo vaikeaa olla täällä, kun mun perhe on niin kaukana, tai että enkö ikävöi mun perhettä. Totta kai mä ikävöin! Ei se olis normaalia jos en ikävöis. Se vaan, että ikävää on niin monenlaista. Tiiän, että kaikki on hyvin mun perheellä, sukulaisilla ja ystävillä Suomessa. Mulla on kaikki hyvin täällä, joten miksi huolehtia sen enempää? Mutta kyllä, on niitäkin päiviä kun ikävöin ihan hulluna ja saatan itkuakin tirauttaa, etenkin jos tunnen oloni yhtään normaalia stressaantuneemmaksi tai väsyneemmäksi. Näitä päiviä on onneksi aika harvassa, yllättävän harvassa, täytyy myöntää. Eli nyt jos joku vaihtovuotta harkitseva on siellä ruudun toisella puolella, niin täällä ylpeä vaihtari kertoo, että kyllä siitä ikävästä selviää! Täällä on kuitenkin paljon tekemistä, kavereita ja host-perhe sun kanssa, mikä vie ajatuksia pois ikävästä. Älkää nyt rakkaat siellä kuitenkaan luulko, että oisin teijät unohtanut. Päinvastoin, mun ikävä on enemmänkin sellaista, että haluaisin teidät kaikki tänne ihan vaan siksi, että voisin näyttää teille paikkoja ja tutustuttaa teijät kaikkiin mahtaviin tyyppeihin! ♥

"If ever there is tomorrow when we're not together.. there is something you must always remember. You are braver than you believe, stronger than you seem, and smarter than you think, but the most important thing is, even if we're apart.. I'll always be with you.” - Winnie the Pooh

Papá y mamá!

 Kauhee kun tää nyt kuulostaa ihan siltä kun tekisin lähtöä jo takaisin! Ei nyt onneksi vielä! Mutta tossa yläpuolella pari kaveria ja host-vanhemmat. ♥

Täällä kaikki pikkujututkin tuntuu jännältä. Arki on ihan tavallista, samanlaista kun meillä Suomessakin. No okei, tietysti erilaistakin, mutta noin pääasiassa arkiasiat on samanlaisia, eri tavoin tehtyinä vaan. Semmoset pikkuarkijutut oli myös alkuun niitä, mitkä jännitti mua ihan hirveesti. Jännittää välillä vieläkin, esimerkiksi saldon lataaminen kännykään ekaa kertaa yksin jännitti hirveesti. Tai pankissa asioiminen, bussilla meneminen tai ravintolassa ruoan tilaaminen, jotka nykyään on jo ihan peruskauraa. Niin tavallisia pikkujuttuja, mutta yllättävästi ne rupee jännittämään kun on uudessa paikassa vieraan kielen kanssa haha! Samalla musta on tietysti tullut rohkeampi muunmuassa näitä asioita tehdessä.

Nyt musta tuntuu, että multa karkasi ajatus kokonaan. En tiiä, mitä olin enää sanomassa. Ehkä se pieni ajatusten jakaminen oli nyt toistaiseksi siinä. Täällä menee paremmin kuin hyvin, oon hirmu onnellinen ja mulla on viime aikoina riittänyt energiaa vaikka muille jakaa! Joulua vähän jännitän, mutta enemmän mä sitä odotan. Ei mulla nyt muuta. Tällä hetkellä oon Teksasissa, joten tää tulee teille ajastettuna hihi!

Besitos, Noora